Rautu sijaitsi Karjalan kannaksen kaakkoisosassa, jossa pitäjän eteläinen raja oli samalla itsenäisyyden aikana valtakunnan rajana runsaan neljänkymmenen kilometrin matkalla. Länsipuolella rajanaapureina olivat Kivennavan ja Valkjärven pitäjät, pohjoisessa Sakkola ja idässä Metsäpirtti.
Pinnanmuodostukseltaan ja maisemiltaan Rautu oli erittäin vaihtelevaa seutua korkeuserojen ollessa suuria. Harjanteet kohosivat yhä korkeammalle siirryttäessä pitäjän itäosasta länteen päin. Raudun ja koko Kannaksen korkein näköalapaikka oli Raasulin ja Kärsälän välillä nouseva Kivisyrjä (205 metriä). Sinne rakennetusta näkötornista avautuivat kymmenien kilometrien mittaiset
näkymät kaikkiin ilmansuuntiin.
Raudusta on saatavissa tarkkoja tietoja vuodelta 1500 Novgorodin Vatjan viidenneksen henki- ja verokirjasta. Silloin Käkisalmen läänin eteläosaan kuuluneessa Raudun pogostassa oli 245 taloa ja 545 miespuolista veroa maksavaa asukasta. Jatkuvat rajariidat, ryöstöt, talojen ja kylien polttamiset sekä autioitumiset olivat näille seuduille tuttuja. Erityisen pahoja olivat Pohjoismaisen viisi-kolmattavuotisen sodan (1570-1595) aiheuttamat tuhot. Tällöin taisteltiin myös Riitamaaksi kutsutusta raja-alueesta, johon osa Rautuakin kuului Kivennavan itäisimmän kaistaleen kanssa. Stolbovan rauhan (1617) ajoista Rautu kuului sitten lähes vuosisadan Ruotsin hallinnollisen, kirkollisen ja uskonnollisen vaikutusvallan piiriin.
Raudun siirryttyä Venäjän hallintaan 1721 Uudenkaupungin rauhassa, lahjoitettiin tällöin suuri osa pitäjästä, yhteensä 107 taloa. Noin 150 vuotta kestäneiden kovien lahjoitusmaa-aikojen jälkeen, valtio lunasti maat vuosina 1873-80. Rautulaiset lampuodit saivat perintökirjansa seuraavalla vuosikymmenellä Sumpulassa, Leinikylässä, Miettilässä, Vehmaisissa, Maanselällä, Vepsassa ja Potkelassa. Näin 464 itsenäistä talonpoikaistilaa oli syntynyt ja uusi vaihe Raudun elämässä alkoi.
Kunnalliseen elämään Raudussa siirryttiin todennäköisesti ennen vuotta 1874, josta lähtien vasta kunnankokousten pöytäkirjat ovat säilyneet. Kirkonkylän kansakoulun toiminta alkoi puolestaan 1876, jota ennen jo yhdeksäntoista Viipurin läänin muuta pitäjää oli saanut oman koulunsa.
Pietarin ja Venäjän markkinoiden sulkeuduttua 1918 oli Raudussakin ryhdyttävä uuden tilanteen vaatimiin toimiin. Ensiksikin oli maa- ja karjataloustuotteille löydettävä uusia menekkialueita, toiseksi oli suurkaupungin aikaisemmin tarjoamat sivuansiolähteet korvattava muilla keinoin. Toimeentulo oli tästä lähtien hankittava oman maan annista.
Viljelysaloja lisättiin, soita kuivattiin ja viljelystapoja parannettiin, missä omalla maamiesseuralla ja sen ohjaavalla toiminnalla oli tärkeä osuutensa. Itsenäisyyden kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä viljelysmaiden pinta-ala kasvoikin 2000 hehtaarilla ollen 1930-luvun lopussa 6154 hehtaaria. Raudun elämä veivät eteenpäin myös karjanhoidon, hevosten kasvattamisen ja metsänhoidon aloilla tapahtuneet edistysaskeleet.
Maatalouspitäjä Raudun teollisia elinkeinoja edustivat pienet myllyt ja muutamat sahat sekä 1800-luvulla "Sumpulan savotta", rautatehdas: masuuni, valimo ja konepaja.
Luterilainen seurakunta Rautuun perustettiin pian Ruotsin valloituksen jälkeen 1620-luvun alussa. Viimeisin, punaisesta tiilestä rakennettu kirkko valmistui 1926 arkkitehti Bertil Mohellin piirustusten mukaan. Ortodoksista väestöä puolestaan asui ennen viimeisimpiä sotia pääasiassa Palkealan, Sirkiänsaaren, Keripadan, Vakkilan, Sunikkalan ja Riikolan kylissä. Palkealan 1865 perustettuun seurakuntaan kuuluivat myös Sakkolassa, Vuokselassa ja Metsäpirtissä asuneet ortodoksit. Palkealan puusta rakennettu ristinmuotoinen ortodoksinen kirkko valmistui 1865. Kuuluisan runonlaulajan Larin Paraskeen viimeinen leposija sijaitsee Palkealan ortodoksisella hautausmaalla.
LÄHTEET
Karjala 3: Karjalan yhteiskunta ja talous, Hämeenlinna : Karisto, 1982