Maalaiskunnan keskellä sijainneella Käkisalmen kaupungilla on pitkä historia. Käkisalmen eli Korelan linna oli alun perin rakennettu ilmeisesti Vuoksen pohjoiselle suuhaaralle joskus 1200-luvulla, mutta Novgorodin vallan vakiintuessa Karjalaan linnoitus siirrettiin nykyiselle paikalleen kolmisen kilometriä Laatokasta virtaa ylöspäin. Linna muodosti tuolloin Käkisalmen linnaläänin keskuksen käsittäen karjalaisten keskeisen asuma-alueen ja ollen Novgorodin alainen, kunnes 1470-luvulla yhdistettiin sen osana Moskovaan.
Ruotsalaisten perustettua vuonna 1293 Viipurin linnan, pyrkivät he useaan otteeseen valloittamaan myös Käkisalmen, keskiajalla siinä pariin otteeseen väliaikaisesti onnistuenkin.
Samoin valta vaihtui myös 1500- ja 1600-luvuilla eri sotien seurauksena, kunnes 1700-luvulla käyty Suuri Pohjan sota vaihtoi jälleen Käkisalmen herrat: vuonna 1710 venäläiset valloittivat linnan ja asia vahvistettiin Uudenkaupungin rauhassa 1721. Tätä ennen Ruotsin hallinnon aikana oli Kustaa II Aadolf antanut ensin 1618 Käkisalmen kaupungille erioikeuksia ja 1624 varsinaiset privilegiot. Kaupunki sai tuolloin mm. oikeuden omin laivoin purjehtia Nevanlinnan kautta Saksaan myymään ja ostamaan tavaroita.
Venäläisten piirityksen ja valloituksen yhteydessä siviiliväestö hajaantui, osa asukkaista asettui läheiselle maaseudulle ja vain muutamia jäi varsinaiseen kaupunkiin tai esikaupunkiin. Esimerkiksi vuonna 1727 kaupungissa oli enää vain 21 porvaria. 1700-luku merkitsi siis Käkisalmelle hiljaiselon kautta ja koko kaupunki katosi oikeudellisena yksikkönä useaksi vuosikymmeneksi. Vasta Katariina II:n aikana vuonna 1784 Käkisalmen kaupunki perustettiin uudelleen.
Venäläisten asema oli vahva 1800-luvulla. Tuolloin Käkisalmessa harjoitettu kauppa oli suurelta osin heidän käsissään ja vuosisadan loppupuolella oli parikin venäläistä kauppiasta myös kaupuginvaltuuston jäsenenä. Tilanne kuitenkin muuttui 1900-luvulle siirryttäessä. Suomalaiset yrittäjät tulivat venäläisten tilalle. Varsinainen suomalaisuuden uranuurtaja liike-elämässä oli Juho Lallukka. Kaupunginvaltuuston aloittaessa vuonna 1877 toimintansa oli suomi jo alusta alkaen valtuuston virallisena kielenä. Vuonna 1890 alkoi ilmestyä myös oma sanomalehti Vuoksi, Suomen itsenäisyyden aikana nimeltään Käkisalmen Sanomat.
Tulipalot, suuret sodat ja isoviha olivat vaikuttaneet kaupungin väkiluvun pysymiseen viime sotiin asti melko pienenä (vuonna 1939 n. 5 000 asukasta). Tuntuvamman taloudellisen vaurastumisen esteinä olivat puolestaan ympäristön asukkaiden halu käydä maakauppaa ja varsinkin Viipurin kehittyminen Etelä-Karjalan keskukseksi. Vuoksen laskemisen hävitettyä 1875 sataman ja maakauppaluvan mahdollistaessa kauppojen syntymisen ympäristöön, Käkisalmen merkitys väheni entisestään. Vuonna 1913 aloitettu Hiitola-Raasulin radan rakentaminen ei paljonkaan tuonut parannusta kaupungin talousmaantieteelliseen asemaan, sillä valtakunnan raja sulkeutui vuonna 1918.
Huomattavin teollisuuslaitos oli vuonna 1931 toimintansa aloittanut Waldhofin suuri sulfiittiselluloosatehdas. Tehtaan työväki kasvatti kaupungin asukaslukua, vaikka suuri osa asettuikin maalaiskunnan puolelle, jonne syntyi näin esikaupunkiasutusta. Kaupunkikuvassa tehdas ei tosin näkynyt, sillä se sijaitsi varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolella ja itse kaupunki säilytti siten yleisilmeensä "kukkivien omenapuiden kaupunkina". Muita teollisuuslaitoksia olivat Käkisalmen Saha Oy Laatokan Sahaosakeyhtiö, Suotniemen saha, Veljekset Liljeqvistin konepaja ja Käkisalmen nahkatehdas.
LÄHTEET
Karjala 3: Karjalan yhteiskunta ja talous, Hämeenlinna : Karisto, 1982
Iso tietosanakirja 7, Helsinki : Otava, 1934