Kurkijoki sijaitsi Laatokan Karjalassa rajoittuen Parikkalan, Hiitolan ja Lumivaaran pitäjiin sekä Laatokkaan. Nykyiseltä Suomen kaakkoisrajalta on linnuntietä noin 12 kilometriä Elisenvaaraan, rautatiekeskukseen ja noin 24 kilometriä Lopottiin, Kurkijoen kirkonkylään.
Kurkijoen seudulla on pitkä historia, josta kertovat mm. lukuisat muinaislinnat. Esimerkiksi Hämeenlahden linnavuorelta on löydetty 900-1000-luvulle ajoitettuja rahoja. Näin nämä linnat kertovat vilkkaista yhteyksistä ja yhteistoiminnasta Laatokan luoteisosissa.
Kurkijoki kuului jo varhain keskeisiin ortodoksisiin pogostoihin Laatokan Korelan puoleisilla rannoilla ja siellä oli ollut ortodoksinen kirkko todennäköisesti jo 1200-luvulla. Nimeltä Kurkijoki mainitaan kronikkatiedoissa ensimmäisen kerran vuonna 1396. Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjasta (1500) voidaan puolestaan päätellä, että Kurkijoen pogosta oli tuolloin laaja ja väestömäärältään suuri alue. Siihen kuuluivat Kurkijoki, Hiitola ja Jaakkima sekä osia Rautjärvestä, Parikkalasta, Kesälahdesta ja Uukuniemestä. Asukkaita näillä seuduilla oli tuohon aikaan kaikkiaan jopa 5000-6000 henkeä.
Seutujen siirryttyä Stolbovan rauhassa (1617) ruotsalaisten haltuun, perustettiin tälle vanhalle ortodoksiselle alueelle Kurkijoen luterilainen seurakunta. Hallinnollisesti pitäjästä tuli tuolloin ensin ruotsalainen kreivikunta ja myöhemmin 1700-luvulla venäläisten päästyä vuorostaan valtaan lahjoitusmaa-alue. Kurkijoki oli noina aikoina valtaosaltaan läänitetty, vuokrattu tai lahjoitettu vallassa olleen hallitsijan suurille suosikeille. Vasta vuoden 1871 jälkeen valtion lunastettua maat, tuli kurkijokelaisillekin sitten mahdollisuus kehittää ja rakentaa kotiseutuaan.
Lunastusten jälkeen valtiolle jäi hovitila, johon jo 1874 perustettiin Kurkijoen Maanviljelysopisto, myöhemmin vuodesta 1910 lähtien nimeltään Kurkijoen Maamiesopisto. Sen tehtävänä oli valmistaa pystyviä alansa ja ammattinsa taitavia maanviljelijöitä eritoten Karjalaa varten sekä yleensä työskennellä maatalouden kehittämiseksi erityisesti Viipurin läänin yleisestä kehityksestä jälkeen jääneillä seuduilla. Myös Elisenvaarassa toimi maanviljelyskoulu vuodesta 1896 neljännesvuosisadan ajan. Tälle samalle koulutilalle perustettiin 1904 käytännöllis-tietopuolinen karjanhoitokoulu naiskarjakoille, joka myöhemmin toimi Itä-Karjalan tietopuolisen karjanhoitokoulun nimisenä. Kurkijoella oli lisäksi myös erityinen hevoshoitokoulu, olihan Kurkijoki tunnettu hevospitäjä. Kaikilla oppilaitoksilla oli tietenkin oma suuri vaikutuksensa Kurkijoen maatalouden nopeaan kehitykseen.
Kurkijoen huomattavin teollisuuslaitos oli vuonna 1857 Lopottiin perustettu Suomen ensimmäinen osuusmeijeri. Muuta teollisuutta ei juuri ollut kuin maatalouspitäjille ominaiset sahat ja myllyt. Myllyjen yhteydessä oli useimmiten pieni sähkölaitos, josta saatiin sähköä omiksi tarpeiksi. Karjalan Valo Oy ehti puolestaan sähköistää noin 70 % koko pitäjästä talvisotaan mennessä.
Kotiteollisuutta sen sijaan harrastettiin runsaasti. Erityisen vireää oli kuuluisien Kurkijoen piiskojen ja vempeleitten (vemmel) valmistus. Rummunsuo, Lapinlahti ja Ihojärvi olivat varsinaisia piiskakyliä. Parhaimpina vuosina tehtiin 30 000 - 40 000 hevospiiskaa ja niitä vietiin jopa Pariisin maailmannäyttelyyn asti.
Kunnalliseen itsehallintoon siirryttiin vuonna 1869. Seuraavana vuonna aloitettu kansakoulutoiminta käynnistyi täällä, päinvastoin kuin monessa muussa pitäjässä, suuremmitta vaikeuksitta. Yhteiskoulu aloitti toimintansa Elisenvaarassa 1927 Saavalanmäellä kasvaen vuodesta 1932 lähtien yliopistoon johtavaksi 8-luokkaiseksi oppikouluksi.
Kurkijoen luterilainen tornillinen pitkäkirkko valmistui 1880 puusta arkkitehti Frans Sjöströmin piirustusten mukaan. Ortodoksinen väestö ja seurakunta sai oman kirkon vuonna 1933 Lopottiin. Erikoisen harvinaislaatuinen piirre Kurkijoella oli, että 1930-luvun lopulla, pitäjän luoteisosassa Sorjon kylässä oli vielä ruotsinkielistä asutusta. Se oli peräisin suurten nälkävuosien 1866-67 ajoilta, jolloin pääasiassa Pohjanmaan ruotsalaisväestöä Ala-Vetelistä, Kruununkylästä, Pietarsaaresta ja Teerijärveltä oli muuttanut raivaamaan Sorjon korpia. Talkoovoimin rakennettu oma kansakoulu Sorjos Svenska Folkskola oli yksityisten avustusten turvin toiminnassa talvisotaan asti.
Ruotsinkielistä väestöä oli ollut enimmillään noin 170 henkeä ja viimeisimpien sotien kynnyksellä heitä oli vielä noin 60.
LÄHTEET
Karjala 3: Karjalan yhteiskunta ja talous, Hämeenlinna : Karisto, 1982