Erillisen taajaväkisen yhdyskunnan muodostaminen kahdesta Koiviston kunnan kylästä, Kirkonkylästä ja Kotterlahdesta, oli tullut ajankohtaiseksi ensimmäisen kerran jo 1916. Katsottiin, että mainitut kylät olivat joutuneet vilkkaan satamaliikenteen ja tiheän asutuksen johdosta erikoisasemaan, niin ettei niitä koskevia taloudellisia ja sosiaalisia kysymyksiä voitu hoitaa kunnollisesti koko Koiviston kunnan yhteydessä. Tämä aloite ei kuitenkaan johtanut tulokseen, elettiinhän tuolloin ensimmäisen maailmansodan poikkeuksellisissa oloissa.
Kahdeksan vuotta myöhemmin ryhdyttiin asiaa sitten ajamaan uudelleen monissa suhteissa toisenlaisissa ja muuttuneissa olosuhteissa.
Suomen itsenäistyttyä Pietarin kaupan ja liikenteen loppuminen oli aikaansaanut Koivistollakin uuden tilanteen, josta oli koetettava selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla. Valtioneuvostolta päätettiin anoa pääasiassa jo 1916 esillä olleista alueista muodostettavaksi Koiviston kappeli. Perusteluissa viitattiin mm. alueen olleen vanhastaan huomattava liikepaikka ja valtion äskettäin rakentamiin satamaan sekä Viipurin-Koiviston rautatiehen, jotka molemmat olivat kasvattaneet laivaliikennettä ja väestömäärää. Lisäksi oli vireillä myös muita satamarakennussuunnitelmia. Näin uskottiin kunnan pystyvän olemaan joustavasti mukana yleisessä kehityksessä ja kauppalan oikeuksien saaminen ei ollut ainoastaan tarpeellista vaan myös välttämätöntä. Valtioneuvosto antoikin päätöksen, että Koiviston kauppala oli erotettava omaksi kunnakseen vuoden 1927 alusta.
Kauppalan säännöllinen toimintakausi käsitti siis varsinaisesti vain 1930-luvun, mutta kauppalan suotuisan kehityksen suunta ehti osoittaa sen perustamisen olleen tarkoitustaan vastaava toimenpide. Vanha talonpoikaispurjehdus oli jo ohittanut parhaat päivänsä ja tilalle nousi uudenaikainen satama laivoineen ja puutavaravarastoineen. Kauppalan väestä 1930-luvulla iso osa oli siis sataman, kaupan ja teollisuuden palveluksessa. Samaan aikaan kunnan asukkaista 65 % luokiteltiin tilastoissa maanviljelijöiksi.
Kaikista vanhoista talonpoikaispurjehduksen keskuksista Koivisto piti kuitenkin sitkeimmin yllä merenkulkuperinteistään, joiden pitkä ja kunniakas historia päättyy sitten pääosin vuoteen 1939. Sodan sytyttyä useimmat puualukset olivat jo talvehtimissatamissaan ja jäivät neuvostoliittolaisten saaliiksi. Perinteen voimaa osoitti, että laivanrakennusta harjoitettiin vielä jatkosodankin aikana, jolloin Koivistolle pääsi palaamaan omaa väestöä.
LÄHTEET
Karjala 3: Karjalan yhteiskunta ja talous, Hämeenlinna : Karisto, 1982