Jääsken nimi tulee esiin jo Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa (1323) yhtenä kolmesta Ruotsin osuudeksi tulleista kihlakunnista läntisessä Karjalassa. Suur-Jääsken itärajaksi tuli vuosisadoiksi samalla valtakunnan raja Venäjää vastaan. Pitäjän kohtalona oli seuraavina vuosisatoina olla ensin Ruotsin yhteydessä. Sitten se 1700-luvulla menetti puolet alueistaan Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja pari vuosikymmentä myöhemmin 1743 koko Jääski oli Vanhassa Suomessa Venäjän alaisuudessa Turun rauhan seurauksena. Jääsken pitäjän rajanaapureina olivat aikojen kuluessa olleet Viipurin, Nuijamaan, Joutsenon, Rautjärven, Ruokolahden, Kirvun ja Antrean pitäjät, joista kolme viimeksi mainittua olivat aiemmin myös emäpitäjänsä Jääsken yhteydessä.
Liikenneolot, jotka Jääskessä olivat erinomaiset, takasivat pitäjälle hyvät kehittymisen mahdollisuudet. Karjalan radan Viipuri-Sortavala-Joensuu rakentamisen yhteydessä (1890-1894) tehtiin myös sivurata Antreasta Imatralle ja vuodesta 1892 lähtien se kulki pitäjän läpi. Maantieverkostokin oli melko tiheä. Myös Vuoksi, joka jakoi Jääsken kahteen puoliskoon, voitiin jo 1800-luvun loppuun mennessä ylittää helposti kulkuneuvoin jo useammassa kohtaa.
1800-luvun loppupuolella alkoi myös Jääsken maatalous kehittyä voimakkaasti. Avainasemassa oli tuolloin Viipurin läänin maanviljelysseuran valistustyö. Vuosisadan vaihteessa Jääskeenkin perustettiin oma maamiesseura antamaan uusia ajatuksia ja näkemyksiä niin metsänhoidon, kasvitarhanhoidon kuin ruoanlaitonkin suhteen. Maitotaloustuotteiden kysynnän kasvaessa Enson tehdasalueella, Viipurissa ja aina Pietarissa asti, ryhdyttiin Jääskessä lisäämään tuotantoa. Vuoden 1910 maataloustiedustelun mukaan Jääski kuuluikin jo maatalouden koneistamisessa Viipurin läänin pitäjien kärkipäähän.
Itsenäisyyden aikana Jääskessä toimi eräitä erittäin merkittäviä teollisuuslaitoksia koko maatakin ajatellen. Tärkein syy Vuoksenlaakson laajalle teollisuustoiminnalle oli riittävä energian saanti. Vuoksen koskien voimaa käytettiin energian tuottoon. Rouhialan ja Enson voimalaitoksissa otettiin käyttöön kaikki Jääsken alueen Vuoksen vesivoimat Imatran alajuoksusta lähtien
Huomattavimmat Jääskessä toimineet tehtaat olivat Enso-Gutzeitin puunjalostustehtaat, Kuitu Osakeyhtiö, Outokummun kuparitehdas ja Oy Vuoksenniska Ab:n rautatehdas. Näistä kolme viimeksi mainittua pääsivät tosin aloittamaan vasta talvisodan kynnyksellä 1930-luvun lopulla.
Kunnalliseen itsehallintoon Jääskessä siirryttiin vuonna 1869, jolloin alkoi ensimmäisen kunnallislautakunnan toimikausi.
Viides ja viimeisin kirkko Jääskeen rakennettiin puusta. Sen suunnitteli A. F. Granstedt ja rakennus valmistui vuonna 1844 samoihin aikoihin vieressä sijainnen kellotapulin kanssa.
Ensimmäinen kunnan kansakoulu avattiin 1872, mutta vain poikia varten. Kuntakokouksen mielestä oli ensin nähtävä, miten poikakoulu luonnistuu. Aikaa kului peräti yhdeksän vuotta kunnes tytötkin kelpuutettiin koulun suojiin.
Jääskeläisistä merkkimiehistä mainittakoon Helsingin yliopiston rehtori ja historian professori Gabriel Rein, professori Matthias Akiander Karjalan ja Itä-Suomen historian tutkija sekä U.T. Sirelius, Suomen ensimmäinen suomalais-ugrilaisen kansatieteen professori ja tieteenalansa mestari.
Talvisodan jälkeen Jääskestä jouduttiin luovuttamaan 355,5 km2 eli 84,5 %. Suomen puolelle jäivät kokonaan Hallikkalan, Näträmälän, Teppanalan, Jakolan ja Kyyrölän sekä osittain Kuurmanpohjan, Rohialan, Kiurulan, Räikkölän ja Pelkolan kylät. Vuoden 1948 alusta mainitut alueet liitettiin Imatraan, Joutsenoon ja Ruokolahteen. Pähkinäsaaren rauhassa (1323) Jääski oli noussut historialliseen tietoisuuteen häipyäkseen Moskovan välirauhan jälkeen (1944) jälleen historiaan.
LÄHTEET
Karjala 3: Karjalan yhteiskunta ja talous, Hämeenlinna : Karisto, 1982