Viipurin maalaiskunta eli vanhastaan pitäjä kaartoi pitkin Viipurinlahtea, joka lähes puolitoista sataa saarta käsittävänä valtauomana työntyi kauas sisämaahan. Siellä puolestaan oli jokilaaksoja ja kapeita järviä. Miltei kaikkialla oli metsäisten harjanteiden välissä kyliä, kartanoita ja laajoja viljelysmaita, jotka antoivat maisemalle vanhan kulttuuriseudun leiman. Näin aina 1910-luvulle asti, josta lähtien kolmen vuosikymmenen aikana pitäjä kehittyi ja muuttui voimakkaasti.
Viipurin pitäjä mainitaan ensimmäisen kerran Pähkinäsaaren rauhan (1323) jälkeen vuonna 1347 asiakirjassa, jossa kuningas Maunu Eerikinpoika myönsi karjalaisille verohelpotuksia.
Keskiajan lopulla Viipurin pitäjä oli erittäin laaja. Se käsitti koko myöhemmän Rannan kihlakunnan, josta uudet pitäjät vuorollaan myöhemmin erosivat. Ensin Säkkijärvi muodosti seurakunnan vuonna 1572 ja viimeiseksi erosi Vahviala omaksi seurakunnaksi ja kunnaksi 1921. Väliin mahtuivat vielä Koivisto (1575), Johannes (1859) ja Nuijamaa (1906), jotka tuolloin itsenäistyivät omiksi pitäjiksi ja seurakunniksi. Pitäjän keskelle oli kasvanut Viipurin kaupunki.
Kunnalliseen itsehallintoon pitäjässä siirryttiin varsinaisesti vuodesta 1869. Uuden Viipurin maalaiskunnan erääksi keskeiseksi tehtäväksi tuli esikaupunkikysymyksen ratkaiseminen. Viipurin pitäjän puolelle oli syntynyt jatkuvasti väestömäärältään kasvavia esikaupunkimaisia alueita, joiden liittäminen kaupunkiin oli tullut esille ensimmäisen kerran jo 1860-1870-lukujen vaihteessa (tuossa vaiheessa läntiset esikaupungit ja Uuraan koko satama-alue). 1900-luvun alusta lähtien maalaiskunta oli tehnyt lukuisia aloitteita esikaupunkien siirtämiseksi kaupungin yhteyteen ja tämän pitkällisen kysymyksen ratkaisi lopulta valtioneuvosto vuoden 1922 päätöksellään. Suuret alueliitokset tapahtuivat sitten kolmessa vaiheessa vuosien 1924-1933 välillä.
Viipurin pitäjä oli ollut vanhastaan maatalouspitäjä ja täälläkin valtiollisen itsenäisyyden alku vuosikymmeninä alan kehitys oli nopeaa. Tehtiin uutta peltoa ja ennen raivattuja kunnostettiin. Suuri huomio kiinnitettiin myös kuivatushankkeisiin, joista suurimmat tehtiin 1930-luvulla.
Kaupungin läheisyys vaikutti tietenkin myös pitäjän puolen elinkeinoelämään. Siitä huolimatta, että pitäjä kasvoi suurelta osin kaupungin varjossa, olivat molemmat kuitenkin kiinteässä vuorovaikutuksessa keskenään tarviten ja täydentäen toisiaan. Elinkeinoelämän kannalta Viipurin alueen maantieteellinen asema oli erittäin hyvä. Sijaitsihan se Saimaan kanavan ja meren yhtymäkohdassa. Alue oli lisäksi tärkeä rautatie- ja maantieliikenteen risteyspaikka.
Esikaupunkiliitosten johdosta useimmat teollisuuslaitokset siirtyivät kaupungin puolelle ja elinkeinorakenteen heiluri kääntyi takaisin kohti alkuperäistä Viipurin maatalouspitäjää. Ennen liitosta pitäjän puolella oli ollut lukuisia, tosin melko pieniä, teollisuusyrityksiä. Niiden määrä pieneni kuitenkin jatkuvasti ja erityisen voimakkaana tuntui vuonna 1933 tapahtunut itäpuolisten alueiden liittäminen kaupunkiin. Tämän jälkeen maalaiskunnan puolelle jäi toimimaan vain seitsemän teollisuuslaitosta kun niitä vielä 1920-luvun alussa oli ollut 70. Suurimpana jäljelle jääneistä oli Ab Ferraria Oy:n Peron rautatehdas.
Viipurin maaseurakunnan kirkko oli alkujaan dominikaaniveljestön harmaasta kivestä vuonna 1481 rakennettu luostarikirkko. Se uudistettiin ja korjattiin perusteellisesti (1828-33) tuolloin vallalla olleeseen empiretyyliin C. L. Engelin näkemysten mukaan. Tämä kaupungissa sijainnut kaupunki- ja maaseurakunnan yhteinen kirkko jäi jälkimmäisen haltuun 1800-luvun lopulla kaupunkiseurakunnan saatua valmiiksi vuonna 1893 uuden tiilikirkon, myöhemmän tuomiokirkon. Jo 1870-luvulta vireillä ollut kaupunki- ja maaseurakuntien eroaminen toteutui lopullisesti vuonna 1906.
Viipurin pitäjä oli erittäin edistyksellinen kansakoulujen perustamisessa. Ensimmäinen alkoi toimia jo 1855 Tervajoella kolmen kartanon, Krohnien Kiiskilän, Örnin Possulin ja Ahrenbergin Vainikan alustalaisten lapsia varten. Ravansaaren kansakoulu aloitti kaksi vuotta myöhemmin. Tosin saari kuului silloin Johanneksen pitäjään. Vasta vuonna 1880 päästiin yksimielisyyteen kahden uuden kansakoulun perustamisesta. Toinen tuli Ykspäähän, toinen Kilpeenjoelle.
Lukuisat kartanot olivat muutenkin näkyvästi esillä Viipurin maalaiskunnassa. Tunnetuimpina Saarelan, Monrepoon, Kiiskilän, Suur-Merijoen, Juustilan, Liimatan, Hanhijoen, Pälttärin ja Lavolan kartanot. Niissä liikkuivat aikoinaan mm. Steinheilit, von Nicolait, Krohnit, Thesleffit ja Lallukat.
Viipurin sotien jälkeisten vuosikymmenten tunnetuin henkilö on Yläsommeella syntynyt poliittinen voimahahmo ja mm. eduskunnan entinen puhemies Johannes Virolainen.
LÄHTEET
Karjala 3: Karjalan yhteiskunta ja talous, Hämeenlinna : Karisto, 1982